Niin siina vaan on paassyt kaymaan, etta reilu puoli vuotta on vierahtanyt ja huomenna odottaa paluu sinne koto-Suomeen. Sitten viime postin, jota kirjoittelimme Xi'anissa, matka on kuljettanut meidat Kaifengin kautta tanne Pekingiin, jossa viivyimme kaiken kaikkiaan yhdeksan paivan ajan. Nyt viimeisena paivana tunnelma on vahan kaksijakoinen, tavallaan tuntuu mukavalta palata, mutta toisaalta tuntuu kaihoisalta jattaa tama 2000-luvun nomadielama taakseen nain puolen vuoden vaeltelun jalkeen. Suomesta on ikava Manua, ystavia, molempien perheita, puhdasta ilmaa, luontoa, rauhaa ja hiljaisuutta, suomalaista ruokaa ja puhdasta vessaa. Myos se, ettei enaa tarvitse kantaa tuota haisevaa reppua selassaan joka paikkaan, on mukavaa. Toisaalta tasta reissuamisesta jaa kaipaamaan tata vapauden tunnetta, maisemien vaihtumista ja sita etta tapaa jatkuvasti uusia mukavia ihmisia kaikista maailman kolkista- paikallisia seka muita reissaajia. Myos naita aasialaisia ruokia tulee taatusti ikava (ainakin sata ruokalajia opeteltava kokkaamaan sitten Suomessa). Luultavasti viimeistaan talvella sita sitten muistellaan kaiholla, miten taalla oli niin lamminta (se saasteisuus varmaan unohtuu ajan kullatessa muistot) ja ihanaa kaikin puolin.

Nyt viela hieman raporttia viime viikoista. Xi'anissa ei jaksettu kayda edes katsomassa terracotta-sotureita. Muutenkin kaupunki vaikutti liian kliiniselta ja turisteille rakennetulta, joten jatkoimme pikaisesti matkaa Kaifengiin. Kaifeng oli leppoisa 500 000 asukkaan kaupunki, ja sikali kiinalaisittain erikoinen, etta koko paikassa ei ollut kuin yksi melko korkea rakennus. Maapera on Keltaisen Joen laheisyydesta johtuen upottavaa, ja siksi kaupunkiin ei edes saa rakentaa massiivisia taloja. Aika Kaifengissa sujui mukavasti, koska tapasimme siella israelilaisen perheen. Perhe oli tullut Kiinaan puoleksi vuodeksi seikkailun ja isan aktiivisen taiji-harrastuksen vuoksi. 8-vuotias Ori-tytar oli myos juuri aloittanut erhu-opinnot (kiinalainen viulu), ja paasimme seuraamaan kiinalaista viulutuntia. Erittain mielenkiintoista nain soitonopettajana paasta kurkistamaan kiinalaisen musiikkipedagogiikan maailmaan. Olihan se... erilaista. Kalju ja hieman pelottavan nakoinen opettaja soitti malliksi oppilaalle kappaleita (jos minulta kysyttaisi, niin ihan liian pitkia patkia ja liian monta kerrallaan), joita taman piti sitten yrittaa soittaa perassa. Opettaja istui myos niin lahella oppilasta, etta tyttoparalla meni opetajan kovasta aanesta johtuen korva kipeaksi. Ja lopulta tuli sitten myos itku, joka oli mielestani hyvinkin odotettavissa. Opettaja esitteli ylpeana lukuisissa kilpailuissa menestyneita oppilaitaan, joista pari esitti meille jonkun kappaleen. Illalla mentiin sitten isolla porukalla syomaan, ja muutaman riisiviinalasillisen jalkeen maestrokin vaikutti jopa ihan lupsakalta sedalta. Illallinen oli oivallinen tilaisuus tutustua kiinalaiseen ruoka-ja juomakulttuuriin. Illan isanta eli viuluniekka tilasi poydan tayteen erilaisia herkullisia ruokalajeja (ystavallisesti viela kaikki ruoka oli kasvisruokaa, kun kerroimme etta emme syo lihaa), joista kukin poimi sitten mieleisensa kokoelman lautaselleen. Riisiviinaa oli varattu yllin kyllin, ja kiinalaiseen tapaan kaikkien kaikkien miesten tuli juoda samaan tahtiin kuin isanta- muuten paljastaisi olevansa taysi nosso, amma suorastaan. Henri otti kuitenkin rauhallisesti omaan tahtiinsa, olihan meilla seuraavana aamuna kuudelta lahto junaan kohti Pekingia. Sita paitsi taalla Kiinassa Henri on aina joka tapauksessa miehekkaista miehekkain mies (ei silla, etteiko Suomessakin..), koska halla on kunnon karvapeite- kiinalaisille maskuliinisuuden symboli. Karvaisuuden ihastelijoita onkin riittanyt, paidan alta kaivetaan turkkia esiin taman tasta- nailla kiinalaisilla itsellaan kun ei edes parta kasva.

Illan paatteeksi menimme viela opettajan vaatimuksesta musisoimaan. Maestro ilmoitti reteasti minulle, etta soita mita vaan, mina improvisoin mukana. Soitin siina sitten jotain sekalaisia harmonioita ja kappaleen patkia, mutta kuinkas ollakaan sedan viulusta kuului vain vaimeata ininaa. Sitten tuli jo pyynto, etta miten olisi joku kiinalainen laulu, kun han ei oikein tuota lansimaista musiikkia tunne. No kiinalaistahan taas mina en osaa.. Lopulta soitettiin kiinalais-suomalainen versio ainoasta molemmille tutusta kappaleesta Fur Elisesta! Hassua, miten voi musiikilliset maailmat olla kaukana toisistaan, yhdessa improvisointikin erittain vaikeaa kun molemmilla ihan erilaiset asteikotkin. Ihan antoisa sessio joka tapauksessa.

Taalla Pekingissa ensi kesan olympialaiset nakyvat monella tapaa, mutta eniten siten, etta puoli kaupunkia on paketissa. Remonttia siella, rakennustyomaata taalla. Leppoisasti taalla aika kuitenkin soljui, vaikkei turistinahtavyyksia Kielletyn kaupungin ja Kiina muurin (jota tuli tallusteltua 10km) lisaksi tullutkaan katsastettua. Ilman laatu taalla on vaan sita luokkaa, etta monilla alkaa olla suuria epailyksia ensi kesan suhteen. Kaikki tehtaat taalla aiotaan sulkea olympialaisten ajaksi, mutta ei silti kay kateeksi niita, jotka taalla aikovat esimerkiksi maratonin juosta. Ehka Suomen kisajoukkuekin voisi naihin kisoihin valmistautua alppimajojen sijaan pakokaasumajoissa tai kayda korkeanpaikan leirien sijaan taalla paikallisten tehtaiden varjossa leireilemassa, niin ei tarvitsisi selitella ainakaan sita, miten kroppa ei tottunut vieraisiin olosuhteisiin.  

Kunhan Suomeen palattuamme paat alkavat olla alkushokin jalkeen taas vahan vahemman pyoralla, niin yritamme kirjoitella viela jonkin muotoisen epilogin talle reissulle. Siina sitten varmaankin tarkemmin tuntemuksia ja pohtimuksia, kun reissua alkaa tutkailemaan kokonaisuutena. Toivottavasti naista meidan latinoista ja kuvista on ollut iloa ja mahdollisia vireikkeita, jos jollain oma reissu kutkuttaa siella takaraivossa - ei muuta kuin menoksi vaan. Jos jollain heraa kysymyksia omasta tai tuttujen puolesta, niin yritamme vastailla sitten vaikka sahkopostilla. Meidat saa kiinni joko martikainenhenna(at)yahoo.co.uk tai henriautti(at)yahoo.co.uk