Niin siina vaan on paassyt kaymaan, etta reilu puoli vuotta on vierahtanyt ja huomenna odottaa paluu sinne koto-Suomeen. Sitten viime postin, jota kirjoittelimme Xi'anissa, matka on kuljettanut meidat Kaifengin kautta tanne Pekingiin, jossa viivyimme kaiken kaikkiaan yhdeksan paivan ajan. Nyt viimeisena paivana tunnelma on vahan kaksijakoinen, tavallaan tuntuu mukavalta palata, mutta toisaalta tuntuu kaihoisalta jattaa tama 2000-luvun nomadielama taakseen nain puolen vuoden vaeltelun jalkeen. Suomesta on ikava Manua, ystavia, molempien perheita, puhdasta ilmaa, luontoa, rauhaa ja hiljaisuutta, suomalaista ruokaa ja puhdasta vessaa. Myos se, ettei enaa tarvitse kantaa tuota haisevaa reppua selassaan joka paikkaan, on mukavaa. Toisaalta tasta reissuamisesta jaa kaipaamaan tata vapauden tunnetta, maisemien vaihtumista ja sita etta tapaa jatkuvasti uusia mukavia ihmisia kaikista maailman kolkista- paikallisia seka muita reissaajia. Myos naita aasialaisia ruokia tulee taatusti ikava (ainakin sata ruokalajia opeteltava kokkaamaan sitten Suomessa). Luultavasti viimeistaan talvella sita sitten muistellaan kaiholla, miten taalla oli niin lamminta (se saasteisuus varmaan unohtuu ajan kullatessa muistot) ja ihanaa kaikin puolin.

Nyt viela hieman raporttia viime viikoista. Xi'anissa ei jaksettu kayda edes katsomassa terracotta-sotureita. Muutenkin kaupunki vaikutti liian kliiniselta ja turisteille rakennetulta, joten jatkoimme pikaisesti matkaa Kaifengiin. Kaifeng oli leppoisa 500 000 asukkaan kaupunki, ja sikali kiinalaisittain erikoinen, etta koko paikassa ei ollut kuin yksi melko korkea rakennus. Maapera on Keltaisen Joen laheisyydesta johtuen upottavaa, ja siksi kaupunkiin ei edes saa rakentaa massiivisia taloja. Aika Kaifengissa sujui mukavasti, koska tapasimme siella israelilaisen perheen. Perhe oli tullut Kiinaan puoleksi vuodeksi seikkailun ja isan aktiivisen taiji-harrastuksen vuoksi. 8-vuotias Ori-tytar oli myos juuri aloittanut erhu-opinnot (kiinalainen viulu), ja paasimme seuraamaan kiinalaista viulutuntia. Erittain mielenkiintoista nain soitonopettajana paasta kurkistamaan kiinalaisen musiikkipedagogiikan maailmaan. Olihan se... erilaista. Kalju ja hieman pelottavan nakoinen opettaja soitti malliksi oppilaalle kappaleita (jos minulta kysyttaisi, niin ihan liian pitkia patkia ja liian monta kerrallaan), joita taman piti sitten yrittaa soittaa perassa. Opettaja istui myos niin lahella oppilasta, etta tyttoparalla meni opetajan kovasta aanesta johtuen korva kipeaksi. Ja lopulta tuli sitten myos itku, joka oli mielestani hyvinkin odotettavissa. Opettaja esitteli ylpeana lukuisissa kilpailuissa menestyneita oppilaitaan, joista pari esitti meille jonkun kappaleen. Illalla mentiin sitten isolla porukalla syomaan, ja muutaman riisiviinalasillisen jalkeen maestrokin vaikutti jopa ihan lupsakalta sedalta. Illallinen oli oivallinen tilaisuus tutustua kiinalaiseen ruoka-ja juomakulttuuriin. Illan isanta eli viuluniekka tilasi poydan tayteen erilaisia herkullisia ruokalajeja (ystavallisesti viela kaikki ruoka oli kasvisruokaa, kun kerroimme etta emme syo lihaa), joista kukin poimi sitten mieleisensa kokoelman lautaselleen. Riisiviinaa oli varattu yllin kyllin, ja kiinalaiseen tapaan kaikkien kaikkien miesten tuli juoda samaan tahtiin kuin isanta- muuten paljastaisi olevansa taysi nosso, amma suorastaan. Henri otti kuitenkin rauhallisesti omaan tahtiinsa, olihan meilla seuraavana aamuna kuudelta lahto junaan kohti Pekingia. Sita paitsi taalla Kiinassa Henri on aina joka tapauksessa miehekkaista miehekkain mies (ei silla, etteiko Suomessakin..), koska halla on kunnon karvapeite- kiinalaisille maskuliinisuuden symboli. Karvaisuuden ihastelijoita onkin riittanyt, paidan alta kaivetaan turkkia esiin taman tasta- nailla kiinalaisilla itsellaan kun ei edes parta kasva.

Illan paatteeksi menimme viela opettajan vaatimuksesta musisoimaan. Maestro ilmoitti reteasti minulle, etta soita mita vaan, mina improvisoin mukana. Soitin siina sitten jotain sekalaisia harmonioita ja kappaleen patkia, mutta kuinkas ollakaan sedan viulusta kuului vain vaimeata ininaa. Sitten tuli jo pyynto, etta miten olisi joku kiinalainen laulu, kun han ei oikein tuota lansimaista musiikkia tunne. No kiinalaistahan taas mina en osaa.. Lopulta soitettiin kiinalais-suomalainen versio ainoasta molemmille tutusta kappaleesta Fur Elisesta! Hassua, miten voi musiikilliset maailmat olla kaukana toisistaan, yhdessa improvisointikin erittain vaikeaa kun molemmilla ihan erilaiset asteikotkin. Ihan antoisa sessio joka tapauksessa.

Taalla Pekingissa ensi kesan olympialaiset nakyvat monella tapaa, mutta eniten siten, etta puoli kaupunkia on paketissa. Remonttia siella, rakennustyomaata taalla. Leppoisasti taalla aika kuitenkin soljui, vaikkei turistinahtavyyksia Kielletyn kaupungin ja Kiina muurin (jota tuli tallusteltua 10km) lisaksi tullutkaan katsastettua. Ilman laatu taalla on vaan sita luokkaa, etta monilla alkaa olla suuria epailyksia ensi kesan suhteen. Kaikki tehtaat taalla aiotaan sulkea olympialaisten ajaksi, mutta ei silti kay kateeksi niita, jotka taalla aikovat esimerkiksi maratonin juosta. Ehka Suomen kisajoukkuekin voisi naihin kisoihin valmistautua alppimajojen sijaan pakokaasumajoissa tai kayda korkeanpaikan leirien sijaan taalla paikallisten tehtaiden varjossa leireilemassa, niin ei tarvitsisi selitella ainakaan sita, miten kroppa ei tottunut vieraisiin olosuhteisiin.  

Kunhan Suomeen palattuamme paat alkavat olla alkushokin jalkeen taas vahan vahemman pyoralla, niin yritamme kirjoitella viela jonkin muotoisen epilogin talle reissulle. Siina sitten varmaankin tarkemmin tuntemuksia ja pohtimuksia, kun reissua alkaa tutkailemaan kokonaisuutena. Toivottavasti naista meidan latinoista ja kuvista on ollut iloa ja mahdollisia vireikkeita, jos jollain oma reissu kutkuttaa siella takaraivossa - ei muuta kuin menoksi vaan. Jos jollain heraa kysymyksia omasta tai tuttujen puolesta, niin yritamme vastailla sitten vaikka sahkopostilla. Meidat saa kiinni joko martikainenhenna(at)yahoo.co.uk tai henriautti(at)yahoo.co.uk

Luoteis-Sichuanin ja Etela-Qinghain alue lepaa pitkalti 4000-5000 metrin korkeudessa Tiibetin tasangolla. Horisonttiin asti jatkuvat ruohokummut kurkottavat kohti taivaita ja siella taalla nakyy nomadien asuttamia jurttia, joiden ymparilla jakit ja hevoset kirmaavat kukkaniityilla. Moni nailla alueilla asuva tiibettilainen nomadi ei esimerkiksi koskaan elaessaan ole nahnyt puuta. Naita alueita Tiibetin autonomisesta alueesta erottavat vain Kiinan karttoihin vetamat viivat - historiallisesti alueet ovat kuuluneet Suur-Tiibettiin ja siina missa esimerkiksi Lhasassa vaestosta jo yli 50% on Han-kiinalaisia, Luoteis-Sichuanin ja Etela-Qinghain alueella vaestosta jopa 95% on tiibettilaisia. Alue on yksi syrjaisimmista koko maailmassa ja nainollen kiinalaisen valtakulttuurin vaikutus ei viela ole yltanyt kuin paikoitellen naille alueille.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Infrastruktuuri on kaytannossa olematonta: tiet ovat mita ovat, majoitus on hyvin alkeellista,  hanasta ei luonnollisesti tule vetta ja suihkussa kaymisen sijaan kaydaan peseytymassa julkisissa kopeissa torin laidalla, joihin vesi johdetaan laheisista kuumista lahteista. Elinolosuhteet ovat myos erittain vaikeat ilmaston vuoksi: valilla pakkasta, lumisadetta ja kova tuuli, seuraavassa hetkessa aurinko paahtaa todella kuumasti. Tiibettilaisten ruoka on puolestaan aika yksipuolista ja rasvaista. Paljon lihaa, tsampajauhoja ja jakkivoita seka jakkivoi-teeta. Niin, juuri sita, mita juodessaan Aku Ankka muuttui vihreaksi vieraillessaan jossain Ulko-Petuniassa. Vaikka vaikea ilmasto ja raskas ruumiillinen tyo vaativatkin tallaista ravintoa, jonkut tapaamamme munkit olivat kuitenkin sen verran tuhdissa kunnossa, etta voisi olla aiheellista tuoda heillekin kulttuuri-imperialismia Pohjois-Karjala-projektin nimissa tutuksi. Vaikka toisaalta; laski lammittaa hyisina talvina koleassa luostarissa, kun nailla alueilla ei tunneta kaminan lisaksi muuta lammitysjarjastelmaa. Vaikeista elinolosuhteista huolimatta nama ihmiset ovat kuitenkin uskomattoman sydamellista ja avointa sakkia. Hymy on herkassa ja matkalainen otetaan avosylin vastaan kitalakeen tarttuvien tsampajauho-kakkujen ja jakkivoi-teen kera.

 

Buddhalaisuus nakyy arkipaivaisessa vahvasti. Sukupolvet vauvasta vaariin kiertavat temppelialuetta rukousnauha tai -hyrra kourassa mantraa lukien. Talot ovat perinteita kunnioittaen maalattu seka sisalta etta ulkoa varikkaasti buddhalaisin symbolein. Kuitenkin 2000-luku nakyy myos nailla alueilla. Vaikka vastaan tulee yha paljon tiibettilaisia cowboyta hevosillaan, monella hevonen on kuitenkin jo vaihtunut hevosvoimiin alla kiitavassa moottoripyorassa. Tasangolla jurtan ulkopuolella saattaa nokottaa parhaimmillaan kasa moottoripyoria, kun paikalliset isannat ovat saapuneet kokoustamaan. Kaupungeissa puolestaan moottoripyorakorjaamo tuntuu olevan paras tapa hankkia elantonsa, hitsipillit laulavat yota myoten. Myos vastaan tuleva munkkilauma moottoripyorien selassa tai kannykkaan puhuva munkki ei ole enaa harvinainen naky, ehka nama ovat niita minimitavaroita, joita 2000-luvun munkki tarvitsee arkisissa rutiineissaan...

 

Siina missa Intiassa vastaan tuli ruumiinpolttaminen, tiibetin buddhalaiseen kulttuuriin kuuluu rituaali, joka tunnetaan nimella taivashautaus. Kaupunkien ja kylien laitamilta on loydettavissa rukouslippujen verhoamia kumpuja, joissa kyseinen toimenpide yleensa suoritetaan. Munkkisaattue kantaa valkoiseen kankaaseen verhotun ruumiin kummulle ja toimenpide voi alkaa. Seremoniamestari kiertaa kumpua myotapaivaan lukien rukouksia ja paljastaa toimenpiteelle pyhitetyn veitsensa. Lakana poistetaan ruumiin paalta ja seremoniamestari alkaa paloitella ruumista huolellisesti pieniin paloihin. Kun tama on suoritettu, ruumiin kallo avataan ja aivot otettaan ulos murskattavaksi ja sekoitettavaksi jauhoihin, ja tama "taikina" levitetaan paloitellun ruumiin paalle. Tahan asti viereisella kummulla karsimattomasti odottanut korppikotkalauma tulee tassa vaiheessa mukaan kuvioihin. Alkaa armoton taistelu ruumiinosista ja ennekuin kerkeaa kissaakaan sanoa, korppikotka lauma on kuljettanut ruumiin taivaan tuuliin ja rituaali on paattynyt. Buddhalaisen uskomuksen mukaan ruumis on vain "sielun" kulkupeli ja ihmisen kuollessa "sielu" on jo jattanyt ruumiin. Viimeisena lahjoiteuksena luonnolle ruumis tarjotaan jalleen luonnon kayttoon sen ikuisessa kiertokulussa. Myos ekolologiselta aspektilta toimenpide on kannattava; alue on suurimmaksi osaksi koko vuoden ikiroudassa ja puita on niin vahan, ettei niita kannata kayttaa ruumiin polttamiseen. Taivashautaus kiellettiin Kiinan toimesta 50-luvulla, mutta 80- luvulta lahtien Amdo- ja Kham-alueilla tiibettilaisilla on ollut oikeus rituaalin suorittamiseen. 

 

Puhuessa tiibettilaisten kanssa heidan suhtautumisestaan miehittaja-Kiinaan, nailla alueilla ei myoskaan kainostella kertoa omia mielipiteitaan. Kun Tiibetin autonomisella sanomisistaan voi helposti joutua vastaamaan, nailla alueilla Kiina ei juurikaan ole kiinnostunut ihmisten sanomisista taikka tekemisista. Kysyessa, mita he tekevat tai toivovat Tiibetin suhteen tapahtuvan, "Odotamme" on yleisin vastaus, "vaikka se kestaisi lukemattomia sukupolvia". Muutama munkki heristaa nyrkkiaan sanalle "Kiina", mutta muuten ihmiset vaikuttavat olosuhteisiin nahden kadehdittavan tasapainoisilta. Buddhan opit elavat kansassa syvalla: karsivallisyys ja usko oikeuden tapahtumiseen on imetty jo aidin maidossa. Tuli Tiibetin takamaille sitten henkistymaan tai muuten vain seikkailemaan vaikkapa moottoripyoralla paikallisten cowboyden sekaan, yksi asia on varmaa: nailta ihmisilta loytyvat tyokalut seka paakopan etta ajopelin kunnossapitoon.

Viimeisin viikko onkin tassa hujahtanut nopeasti kahdessa kiinalaisessa suurkaupungissa Chongqingissa ja Chengdussa. Chongqing oli erittain saasteinen ja aika mitaansanomaton paikka. Jangtsekiang virtaa kaupungin lavitse ja kaupunki on toiminut perinteisesti lahtopaikkana Jangtse-joen risteilyille. Aika paskaiselta naytti se vesi kylla... Alueella on hirvea maara raskasteollisuutta, ja sen kylla huomaa. Nenasta tuli taas nokea.

Mutta loytyipa paikasta piristysruiskekin: mentiin urhein mielin kokeilemaan paikallista erikoisuutta, hot pottia, jonka kerrotaan olevan aivan kasittamattoman tulista. No, ensin piti tietenkin taas selvitella, etta mitas ruokaa syodaan, etta ei koiraa vaan vihanneksia ja tofua jne. Kiinassa on onneksi kohteliasta menna keittioon katselemaan ruoan valmistusprosessia. Eli ei kun sinne, ja osoittelemaan sormella eri ruoka-aineita. Ajateltiin, etta niista valituista aineksista tehdaan sitten yksi ainut popero, joka maustetaan hot potissa. Vaan ei. Poytaan tuotiin seitseman eri lautasta raakoja ruoka-aineksia, eli yhdessa tofua, toisessa salaatinlehtia, kolmannessa sienia jne. Sitten poydan keskella olevalle kaasuliedelle taraytettiin pannu tulista sichuaninpippurilla ja chililla maustettua lienta, joka lammitettiin kiehuvaksi. Seuraavaksi tarjoilija-tytto hurautti pari lautasellista evasta pannuun, ja eikun odotellaan etta keittyy. Ja sitten meidan olisi pitanyt kalastella ne palaset sielta padasta omalle lautaselle eri tyokaluja kayttaen, mutta eihan se onnistunut, eli tytto kalasteli meidan puolesta. Ja sitten syomaan... Olihan se- tulista nimittain. Parin ensimmaisen sienipalasen jalkeen tuntui epatoivoiselta katsoa sita ruoan maaraa, joka viela odotti syojiaan. Silmista tuli vetta ja kaljaa meni nelja pulloa (taalla yksi pullo on 650ml, tosin vahemman potkua), mutta hitto soikoon niita arhakimpia eli salaatinlehtia lukuunottamatta kaikki syotiin.  Seuraavana aamuna sitten molemmilla loi lieskat repseesta, mutta kokemusrikasta yhta kaikki!

Taalla Chengdussa puolestaan aika on mennyt ihan notkuessa kaupungilla, syodessa hyvin paikallisen purilaisputkan tulisia kanahampurilaisia ja japanilaisen sushiketjun (halpa ja hyva!!!suomeen samanlainen halutaan!) verrattomia keittoja ja niita susheja tietysti wasabi-tahnan kera. Kun on syonyt wokkivihanneksia ja riisia monta viikkoa putkeen aamulla, paivalla ja illalla, niin vaihtelu tekee teraa! Tama Chengdu on muutenkin janna paikka. Paikallinen sanonta "Chengduun ei ole oikein mitaan syyta jaada pidemmaksi aikaa, mutta ei taalta halua poiskaan lahtea" on niin totta! Yli neljan miljoonan asukkaan kiinalaiseksi suurkaupungiksi tama on ollut erittain iloinen yllatys. Esimerkiksi Chengdun pyoraily-ystavallisyys polkupyora-kaistoineen on sellaista, mita ei ole nakynyt sitten Amsterdamin. Mutta voisivat rasvata pyorien, mopojen, autojen ja bussien jarrut nama kiinalaiset. Hirvittava kirskuna kay tuolla keskustassa, kun kaikkien jarrut kiljuvat yhta aikaa. Eiko niilla itsellaan mene kuulo..?

Chengdun ehdoton vetonaula on kuitenkin kaupungin ulkopuolella oleva eraanlainen pandojen reservaatti. Paikassa toimii pandojen lisaantymis-ja tutkimuskeskus, jonka tarkoituksena on tuplata pandojen nykyinen lukumaara. Haastetta lisaantymis-projektissa riittaa, silla pandat ovat hyvin erakkoluonteisia seka ronkeleita parinvalinnassa. Aina pandaemo ei myoskaan ota huolehtiakseen synnyttamaansa pienokaista. Etenkin, jos vauvoja syntyy kaksi, emo ruttaa toisen vauvan tassullaan hengilta.

Pandoja tervehtimaan pitaa menna aamulla aikaisin, koska vain ja ainoastaan silloin ne ovat aktiivisimmillaan. Ne nimittain kuluttavat paivansa paaasaiassa nukkuen ja syoden- rentoja kavereita siis. Ja taytyy sanoa, etta oli kylla aivan uskomaton kokemus olla nokakkain noiden aarimmaisten hellyytaavien ja sympaattisten otusten kanssa! Ihanimpia elukoita, mita on koskaan nahty, Manun jalkeen tietenkin. Ensimmaiset pandat kun nahtiin, niin tuli aivan epatodellinen olo, kun ne nayttaa ihan pehmoleluilta. Olisi tehnyt mieli menna halaamaan oikopaata, mutta se olisi maksanut sata euroa (pandojen hyvaksi menee rahat), joten piti jattaa valiin...   Pikkupandat olivat tietenkin viela aivan omaa luokkaansa. Niilla oli oma leikkipuisto kiikkuineen, palloineen ja liukumakineen. Siella pari onnekasta naikkosta niita leikitti ja sylitteli tyokseen, ja pikkupallerot painivat myos keskenaan. Perus-pandojen lisaksi puistossa oli myos harvinaisia puna-pandoja, jollainen muuten asustaa Korkeasaaressakin- suloisia karvamollykoita nekin.

Eipa mennyt ihan siloisesti pandareissukaan. Siina punapandojen kollottelya katsellessamme nenaan tuprahtaa tupakansavu. Mita hemmettia, taallakin, vaikka joka paikassa on kieltokyltteja "ajattele elainten ja luonnon parasta, ala tupakoi taalla". Porukka kiinalaisia aijia on muina miehina tupakalla siina punapandojen nokan edessa aitauksen vieressa. Ei voinut mitaan, paloi kaamit taas, ja pakko oli menna sanomaan, etta hei taalla ei saa tupakoida. No eihan niista suurin osa tietenkaan ymmartanyt, mutta yksi nuorempi kaveri osasi (kuin ihmeen kautta!) englantia, ja kysyi, etta ai miksei? No, siksi etta se on taalla kielletty ja elaimet savustuu. Niin uskokaa tai alkaa, poika tulkkasi asian muille ja sedat tumppasivat tupakat ja viela kiittelivat moneen kertaan, etta sanoin. Liekko tama taas sita aasialaista kohteliaisuutta vai mita, mutta hieno homma! Aion jatkossakin jatkaa tata hiljaista kampanjaani. Niin onko taalla nyt 1,3 miljardia asukasta, joista n.60% tupakoi, etta ei taida minun jupinoista passiivisen tupakoinnin vaaroista paljon olla apua. Vaan jos ei kukaan yrita edes, mikaan ei koskaan muutu.

Lokoisan kaupunkilaiselaman jalkeen matka jatkuu taas kohti periferiaa. Huomenna suuntana Luoteis-Sichuan, ja sitten Qinghain provinssi. Luvassa pitkia bussimatkoja, korkeita vuoria, vihreita ruohotasankoja nomadeineen seka runsain maarin tiibettilaista kulttuuria. Itse asiassa enemman kuin itse Tiibetin autonomisella alueella, jossa siita ei taida olla enaa paljon jaljella. Kuulemisiin.