Kiina muuttuu kohisten. Kun punainen lohikaarme haluaa nostaa koko valtion tiiviisti 2000-luvulle, vanhat talot revitaan ja paikalle pystytetaan betonilaatikkoja, tornitaloja, moottoriteita, mita tahansa, mika muistuttaa kehityksesta ja 2000-luvusta. On arvioitu, etta vahintaan puolet maailman nostureista on talla hetkella tyon touhussa Shanghaissa. Hyva puoli tietenkin tassa kehityksessa on se, etta esimerkiksi tietoliikenteen kehitys on myos Kiinassa ollut huimaa ja tiedonsaanti parantunut melkoisesti. Melkein mista tahansa on loydettavissa 24 tuntia vuorokaudessa oleva valtava "wangba" (paikallinen nettikahvila), jossa paikallinen nuoriso raiskii nettipeleja aamusta iltaan. Tosin hallituksen laskuun toimiva sensuurikoneistokin tyollistaa pelkastaan kiinalaisittain pienen kaupungin. Sanotaan, etta muusta taalla saa puhua, kunhan ei mainitse kolmea T:ta. Nama siis saarelle Kiinan rannikolla, vuoristoiselle alueelle Kiinan lounaisosassa ja aukiolle, jossa tapahtui demokratian kannalta erinaista ikavaa vuonna '89.

Kehityksen johdosta monet kaupungit ympari laajaa Kiinan maata ovat valitettavasti alkaneet enemman tai vahemman muistuttaa toisiaan. Sielta taalta kuitenkin loytyy viela rakentamisvimmalta sailyneita keitaita kuten esimerkiksi Guizhousta, josta loytyy lukemattomia vahvan identiteetin omaavia vahemmistokansoja. Tiet alueella ovat tosin valilla todella huonossa kunnossa ja joihinkin kyliin saa istua takamuksensa helliksi pomppuisessa kyydissa tupakansavua taynna olevissa busseissa. Moniin kyliin ei edes vie bussia, vaan matkaa on tehtava joko kuorma-auton kyydissa, traktorilla tai moottoripyoran selassa. Parisuhdekin voi joutua naissa olosuhteissa koetukselle. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa, vasymys, nalka, armoton tupakankatku ja puutuneet paikat vaikuttanevat asiaan. Tama hinta on kuitenkin maksettava, mikali mielii syrjaisimpiin kyliin paasta katsomaan vilausta siita Kiinasta, joka elaa talla hetkella rotkon reunalla. Luultavasti jo muutaman vuoden kuluttua monen kylan kohtalona on joko puutalojen repiminen ja betonilaatikkojen istutus tai kylan vaeston pakkomuutto ulos kylasta ja kylan muuttaminen turistirysaksi kaikkine mukavuuksineen kiinalaiseen makuun. Kiinalaisella keskiluokalla alkaa nimittain olla rahaa ja luonnollisesti hallitus haluaa pitaa nama pennoset maan sisalla sen sijaan, etta niita kaytaisiin jakamassa muiden valtioiden taskuun.

Aamuisin naissa kylissa ei valttamatta heraa siihen, kun kukko kiekuu, vaan siihen, etta paivasta riippuen joko sika, lehma tai koira kiljuu sydanta riipaisevasti teurastajan veitsen alla. Ja se huuto tulee syvalta. Ruho paiskataan kadun vieressa olevalle poydalle ja siita voi jokainen asiakas kayda viipaloimassa itselleen ja perheelleen haluamansa siivun. Joenvarressa voi puolestaan nahda miehen pesemassa grillaamansa koiran suolia (kts. kuva). Ehka naille asioille on myos yhteinen nimitys - kultturishokki. Nainhan se tietenkin Suomessakin on aikanaan mennyt (koiran syontia lukuunottamatta, toivottavasti), mutta on kieltamatta mukavaa ostaa se liha siististi jauhelihapaketissa ilman miettimatta sen kummoisempia.

Asuessa paikallisten perheiden talojen yhteydessa olevissa guest-houseissa, paasee myos todistamaan monta paikallisen arjen ihmeellista asiaa. Esimerkiksi kukon teurastus on kuin suoraan jostain voodoo-rituaalista, ensin kukko valmistellaan erilaisten rituaalien kera, kaula katki, veret vuodatetaan huolella kuppiin ja lopuksi erinaisia kiinalaisia symboleita manataan huolellisessa jarjastyksessa seka kukon verella etta hoyhenilla. Tulee vaan mieleen, etta taisi olla nailta seuduilta, joista lintuinfluenssa lahti leviamaan muutama vuosi sitten... 

Paljoa taalla eivat paikalliset englantia tai muuta kuin kiinaa haastele. Jossain kylissa ei puhuta edes kiinaa, vaan joitain paikallisia kielia. Kommunikoinnista onkin tullut eraanlaista leikkia, kun esitetaan pantomiimia tai piirrellaan kuvia siita mita halutaan. Sopii hyvin suomalaiselle, ei mitaan turhaa small-talkia vaan pelkkaa asiaa. Valilla tietysti tulee hauskojakin vaarinymmarryksia, kun ajatuksenjuoksu eri kulttuureissa on niin kovin erilaista. Heilutellessa kasia ja matkien kanansiipia, aannahdellessa pot-pot-poo ja yrittaen kasilla kuvailla kanamunaa, kiinalainen nyokkaa ymmartavaisesti. Vahan ajan paasta poytaan ei tulekaan sita mita tilasi (kananmunaa), vaan riisia, koska kiinalainen ajattelee, etta kana syo riisia. No pahemminkin olisi voinut kayda. Kerran bussia odotellessa ja tiedustellessa viereisessa "osoita-ja-valitse" katukeittiossa, mita erinaiset ruoka-ainekset mahtanevat olla, kokki ilmeisesti kasitti, etta haluamme herkutella kaikkia kyseisia ruokalajeja. Taman johdosta han tietenkin rupesi kokkaamaan juhla-ateriaa. Bussin kaartaessa ulos asemalta ei takaikkunasta sitten nakynytkaan enaa iloisesti huiskuttavaa kokkia, vaan vihaisesti nyrkkiaan puiva kokki (muistutti kovasti sita "Goldfinger"-Bondissa hattuaan heittelevaa korealaista palvelijaa Oddjobia) - siihen kaupunkiin ei ehka sitten kannata enaa palatakaan.

Syvallisempiin keskusteluihin on paikallisten kanssa tosiaan vaikeahko paasta, kun meidankin sanavarastomme rajoittuu suurinpiirtein sanoihin, "paivaa" (ni hao), "kiitos" (xienxien), "ei kiinnosta" (bu yao). Nailla seka seka Lonely Planetin sanastolla ollaan kuitenkin hyvin parjatty. Syoty jopa alkuvaikeuksien jalkeen pelkaa kasvisruokaa. Tavuja on myos opittu jo hiukan lukemaan. Se vaan, kun yrittaa lausua paikan nimea, niin menee joka kerta taysin pieleen, kun ei millaan saa sita savelllajia kohdalleen. Esimerkiksi tavun "ma" voi lausua 4 eri tavalla: nouseva, laskeva, tasainen ja ylos-alas, ja jos ei osu kohdalleen, niin kukaanhan ei muuten ymmarra mita mahdat tarkoittaa. Kerran tosin tormasimme yhteen lukiolaispoikaan, Pen Piniin (?), joka halusi harjoittaa englantiaan. Hanen tarinansa oli kovin tuttu, koyhassa maatalousperheessa oli kaksi poikaa, joista isa oli valinnut hanet lahetettavaksi kouluun. Pojan toive oli paatya englanninopettajaksi. Nuorempi 16-vuotias veli oli jo lahtenyt paiskimaan hommia rakennustyomaalle Shanghaihin. Kaiken taman lisaksi Pen Pinin aiti oli lahtenyt latkimaan 14 vuotta sitten, ja nyt vasta tana kevaana suoritettuaan ylioppilastutkinnon, hanella on ehka varaa matkustaa tapaamaan aitiaan. Toivotaan, etta Pen Pin onnistuu kokeessa ja paasee matkaan.

Kiinalaiset ovat paaosin oikein ystavallista, auttavaista ja sydamellista porukkaa. Aluksi vaan oudoksuttaa heidan tapansa syljeskella mihin sattuu (esim. bussin tai ravintolan lattialle) seka kommunikoida keskenaan huutamalla ikaankuin olisi ilmiriita kaynnissa. Vessakulttuurista todettakoon, etta sita luuli Intian jalkeen nahneensa kaiken, mutta ei. Taalla vessoissa ei nimittain ole enaa ovia, ja seinatkin (jos niita on) ovat vyotaronkorkuiset. Tulee huvittunut olo, kun siina avoimin ovin kyykottaen tahtaat pissia kouruun, ja vieressa seta tai tati kakkii sanomalehtea tyytyvaisena lukien. Yhteistuumin istutaan siina kuin kanat orrella munimassa. Mikas siina, kenen keksintoa se edes on, etta vessassa kaynti olisi jotenkin salainen asia? Kyllahan muinaiset roomalaisetkin istuivat porukassa tarpeillaan, puhuen politiikkaa orjien lammittamilla istuimilla. 

Vaikeaa Aasiassa on myos suhtautua siihen, hymyilevatko nama ihmiset aina siksi koska ovat onnellisia, vaiko siksi etta kulttuuriin kuuluu negatiivisten tuntemusten peittaminen. Nama lienevat niita kysymyksia joihin ei saa vastausta. Aina Bangladeshin voittaessa onnellisimman kansan tittelin, sita miettii ovatko koyhat ihmiset onnellisia, koska eivat omista mitaan, eika heilla ole huolia - eli ei siis mitaan, mista olla huolissaan. Vai pitaisiko arrogantisti ajatella, etta he eivat tieda "paremmasta"?

Nyt ollaan Guizhoun paakaupungissa Guyiangissa ja tasta jatketaan tana iltana pohjoiseen kohti Chongqingia. Siita sitten edelleen Sichuanin provinssiin ja sen paakaupunkiin Chengduun. Seuraava raportti tuleekin sitten sielta panda-karhujen tiluksilta.