Nyt on viikko vietetty Bodhgayassa. Tama on osoittautunut oikein mukavaksi ja rauhalliseksi paikaksi, jossa voisi viettaa aikaa paljon pidempaankin. Tama on aika pieni alue, jossa paatemppelin (se, jossa se valaistus-puu) lisaksi on eri maiden buddhalaisia temppeleita. Loytyy thaimaalaista, burmalaista, vietnamilaista, bhutanilaista, tiibettilaista, japanilaista ja ties mita. Taalla on myos paljon erilaisia ja –maalaisia buddhalaisia pyhiinvaeltajia. Usein ihmiset kysyykin, etta ollaanko mekin buddhalaisia, mika tuntui aluksi aika hassulta…

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Koska tama on pieni paikka, taalla on oikeastaan vain yksi ravintola, <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Om (hyva ja halpa sellainen), johon matkustajat kokoontuvat syomaan ja juttelemaan. Ihmisia tulee ja menee, mutta meille on kuitenkin muodostunut jonkinlainen ydinporukka: meidan lisaksi suomalaiset aarimmaisen sympaattiset naiset Merja ja Sirkku (lahtivat tosin jo toissa paivana jatkamaan matkaa, terveisia jos luette tata, kiitos rattoisasta ja kotoisasta seurasta seka desinfiointiaineesta- holvattiin sandaalitkin silla!), saksalainen Aina (meidan privaatti jooga-ope), pohjois-irlantilainen freelancer-toimittaja Alan, Turkkilainen (ei nimea tiedossa, erikoinen tyyppi), yhdysvaltalainen Herra Pensaan hallintoa karkuun lahtenyt munkkimies seka Belgian buddhalaiset Luc ja Detrich. Myo ollaan siis tasta porukasta nuorimpia, saadaan nauttia elamankokemusta omaavasta seurasta.  En tieda johtuuko taman paikan erikoisesta tunnelmasta vai siita etta on vain sattunut hyva porukka, mutta ensimmaista kertaa talla matkalla ollaan vietetty nain paljon aikaa muiden matkaajien kanssa keskustellen kaikesta mahdollisesta. Esimerkkina mainittakoon, etta tanakin aamuna mentiin aamupalalle kahdeksalta, ja viela yhdelta istuttiin poydassa, ja oli jo uusi nalka…

 

Yhtena iltana jotenkin tuli puheeksi jooga, ja kavi ilmi, etta Aina on harrastanut astangajoogaa  viimeiset 20 vuotta, ja myos opettaa joogaa. Han sanoi, etta voisi mielellaan opettaa meille jotain alkeita puistossa seuraavana aamuna. Turkkilainen oli hankkinut hienon jooga-maton, ja sanoi tulevansa myos. Miitinki seuraavana aamuna seitsemalta Om-ravintolan edessa. No, siinahan sitten tavattiin, paitsi Turkkilinen ei ollut paassyt ylos Ainan ovenkoputuksista huolimatta. Turkkilaisen sijaiseksi ilmoittautui kuitenkin koira.

 

Tama kulkukoira on aina poytamme alla (ihan kuin meidan Manu) ravintolassa, ja kutsumme sita nimella Table Dog. Table Dog pitaa meita laumanaan, ja haataa muut koirat hirmuisella rahinalla poydan luota. Koira halusi siis lahtea mukaan puistoon.

No, eipa siina ollut vastaansanomista meilla.  Puistossa etsittiin rauhallinen paikka, johon levitettiin alustat (lakanat, meilla mitaan mattoja taalla ole kuten ei Ainallakaan). Jo aloitus osoittautui kuitenkin hankalaksi, koska Table Dog kollahti keskelle lakanaa potkalleen, eika liikahtanut ei sitten millaan. Saatiin se pois vain nostamalla lakana maasta. Ja eikun takaisin. Pyydettiin apua tilannetta seuranneelta katupojalta, mutta kun poika yritti lahestya koiraa, se vain murisi (puolusti taas meita omasta mielestaan). Kun koira oli ihan keskella lakanaa, paatettiin aloittaa. Mina koiran toisella puolella, Henri toisella. Nain homma eteni jonkun aikaa ihan kivasti (aurinkotervehdyksessa maahan mentaessa, meista toisella oli korvan vieressa koiran pylly, toisella kuono). Kun Aina naytti seuraavaa asanaa eli  liikesarjaa, koira paatti siirtya Ainan tyko, ja kun Aina kumartui kohti maata, koira kurotti kuonollaan kohti Ainan nenaa. Seuraavaksi se potkahti Ainan kainalon alle nukkumaan. Tassa vaiheessa meita kaikkia nauratti niin paljon, etta joogatunnista ei meinannut tulla yhtaan mitaan. Lopulta koira siirtyi taas meidan keskelle, ja saatiin vietya sessio loppuun. Jotain ilmeisesti saatiin aikaan, koska seuraavana aamuna ei meinattu paasta sangysta ylos, kun kivisti joka paikkaa. Ehdottomasti positiivinen kokemus, tasta on hyva jatkaa.

 

 

Kun nyt ollaan taalla buddhalaisuuden pyhimmassa paikassa, niin tarkoituksena oli tutustua tahan filosofiaan kokeilemalla myos meditaatiota. Etsittiin alun perin jotain lyhytta alkeiskurssia, mutta tarjolla oli vain 10 paivan vipassana-kurssi, joka siis tarkoittaa sita, etta 10 paivan ajan vain kaytannossa meditoidaan (ja nukutaan valilla). Sosiaaliset kontaktit (paitsi puolen tunnin palaute ja opetustuokio oman gurun kanssa paivittain) ovat kiellettyja. Jokaisen on vietettava nama 10 paivaa keskittyen vain mielensa tyhjentamiseen harhailevista ajatuksista. Latkimaan saa toki lahtea heti, kun silta tuntuu. Varmasti omalla tavallaan mielenkiintoista, mutta ehka joku toinen kerta sitten.

 

 Olimme kuulleet paljon hyvaa japanilaisessa temppelissa paivittain pidettavasta ryhmameditoinnista auringonlaskun aikaan, joten paatimme lahtea yhtena paivana sinne katsastamaan meininkia. Mukaan lahti tietenkin taas Table Dog, mutta koiria ei onneksi lasketa temppeliin, joten silta jai nyt meditointi valiin. Sisalla temppelissa kavimme hakemassa pyoreat tyynyt, istahdimme matolle muiden sekaan, ja aloimme virittaytya tunnelmaan etsien sopivaa istuma-asentoa. Jalat venyivat niukin naukin tuskalliseen lootusasentoon, joten katsoimme parhaaksi aloitella verkkaisemmin semi-lootusasennossa. Meditoinnin alussa yksi munkki rummutti ja pari muuta mumisi mantroja erikorkuisine aanineen ja savelkulkuineen. Silloin talloin joku kumautti myos lautaseen (siis soittimeen). Taytyy myontaa, etta “musa” oli viehattavan kuuloista, semmoista voisi kuunnella mielellaan kotonakin stressaavan tyopaivan paatteeksi. Toimiva yhdistelma, joka auttaa paremmin keskittymaan ja rentoutumaan, kun sama aani toistuu jatkuvasti. Kuulimme jalkikateen, etta nimenomaan helpoin tapa paasta meditatiiviseen tilaan on nimenomaan toistamalla samaa mantraa ja keskittyen nimenomaan siihen sulkien kaiken muun pois mielestaan.

 

Alussa ehka vaikeinta olikin, kun ei oikein tieda mita pitaisi tehda. Kun ei ole sita tietoa meditoinnista. Kuunnella vain rummutusta ja yrittaa olla ajatelematta mitaan. Ja siina on myos tekemista (en ajattele, en ajattele jne). Taalla kun tuntuu, etta aivot joutuvat koko ajan prosessoimaan suuret maarat tietoa ja hirvea myllerrys tuntuu olevan jatkuvasti paalla – ajatuksia tulee ja menee kovalla vauhdilla. Kiitos musiikin tuli kuitenkin rentoutunut olo, enimmakseen ajatus harhaili sinne tanne, katselin kun linnut rakensi pesaa katon laipioon ja japanilaiset munkit kumartelivat hienosti Buddha-patsasta kohti. Ehka yhteensa sekunnin ajaksi pystyin keskittymaan ja onnistuin tyhjentamaan suurimman osan ajatuksista taka-alalle, mutta sitten taas lintu rakensi pesaa, mietin missahan Table Dog meita odottaa jne. Valilla kuiskimme toisillemme, etta jalat ihan puuduksissa, pakko oikaista suoraksi valilla..

 

Mutta sitten… Musiikki lakkasi, ja yksi musisoivista munkeista meni seisomaan salin toiseen etukulmaan jonkinlainen bambumiekka kadessaan. Vahan aikaa munkki seisoi siina tyynen nakoisena tarkkaillen meditoijia, ja sitten kaveli hitaasti kohti yhta japanilaista meditoijaa. Emme nahneet kunnolla, mita tapahtui, mutta sen naimme, etta pian munkki paukautti kepilla taysia meditoijan hartioihin. MITA IHMETTA? Sitten munkki meni taas eteen seisomaan tyynena, ja tarkkaili. Seuraavaksi han otti suunnan kohti Turkkilaista, ja Turkkilainenkin sai selkaansa. Tassa vaiheessa alkoi tulla paniikki, ja mietin, etta jos tuo tulee minun kohdalle, niin juoksen karkuun. Yritin kovasti miettia, etta mika tassa hommassa on ideana, eiko nuo tyypit munkin mielesta keskity tarpeeksi ja ansaitsevat rangaistuksen vai mita hemmettia?!? Siina tapauksessa meitsilla on kunnon selkasauna luvassa. Sitten munkki astelikin taas eteen, talla kertaa lahelle meita. Vahan aikaa tutkailtuaan han asteli hitaasti meidan edessa olevan miehen luo (nyt nahtiin oikein hyvin), miehet kumarsivat toisilleen japanilaisittain, ja PAM. Taas keppia.

 

Tassa vaiheessa meita rupesi naurattamaan (minua pelotti ja vastareaktiona tuli nauru, Henria huvitti eika pokka meinannut pitaa), ja oli pakko lahtea pois. Ulkona pidettiin palaveria tapahtuneesta keskenamme- Henri sanoi nahneensa, etta meidan edessa istunut kaveri oli antanut munkille merkin, eli tilannut selkasaunansa. Myohemmin kuulimme myos Ainalta, etta Turkkilainen ei ollut ensimmaista kertaa meditoimassa (toisin kuin luulimme), ja oli ottanut selkasaunan edellisenakin paivana.  Kuulimme myos, etta munkki ei siis tule lyomaan, jos ei halua, ja tee merkkia. Yleensa kai tarkoitus ei ole myoskaan lyoda kovaa, koska silla pitaisi olla vain symbolinen merkitys, mutta tama munkki oli kait  “hiukan” kovakourainen.

 

No, joka tapauksessa ollaanpahan nyt meditointia kokeiltu, ja kiinnostus oppia lisaa meditoinnista, herasi. Tosin enemman ravintolan poyta-keskustelujen ansiosta. Nain alkajaisiksi tulevaisuuden tavoitteena, etta pystyisi esim. torjumaan stressia kykenemalla rentouttamaan paakoppansa ja tyontamaan turhat asiat pois mielesta, silloin kun niita ei tarvitse miettia.

 

Lyhyesti viela juttu vaarinkaytoksista. Tana aamuna hollantilainen tytto tuli aamiaispoytaan ja tirautti itkut, kun ei kesta enaa olla toissa opettamassa vapaaehtoisena paikallisessa koyhien koulussa. Ranskalainen nainen, joka omistaa koulun, osoittautui huijariksi: rahaa virtaa sponsoreilta Euroopasta 6000 euroa kuussa. Tati ajelee hienoimmalla jeepilla, mita Intiasta loytyy. Lapset palvovat tatia, koska tama pitaa heidat hengissa ja tarjoaa majapaikan koulun lattialla. Hollantilainen sanoi, etta tilanteelle on vaikea tehda mitaan, koska tuskin hanta kukaan uskois, ja eniten huolettaa, mitten lasten kavisi. Nyt lapsilla kuitenkin on jotain ruokaa ja nukkumapaikka, vaikka ovatkin sairaita ja huonossa jamassa. Ainan sanoin, varsinainen ego-fucker tama ranskatar. Egosta, ylisuurista sellaisista ja etenkin egosta luopumisesta taalla onkin riittanyt juttua, mutta siita lisaa joskus.

 

Huomenna matka jatkuu yhdessa Ainan ja belgialaisten kanssa kohti Varanasia. Sielta kuvia ja tunnelmia sitten taas.