Ikivanha Varanasi, Shivan (elaman kiertokulussa tuhoamisen jumala) kaupunki,levittaytyy kilometrien pituisena pitkin Gangesin vartta. Joenvarren tayttavat lukuisat ghatit (laiturien ja rappusten valimuoto ehka suomeksi), joita kaupungista loytyy satakunta. Varanasia pidetaan yhtena maailman vanhimmista kaupungeista ja hindulaisessa maailmassa kaupunki on kaikkein pyhin. Kuoleminen taalla merkitsee hinduille mokshaa, vapautusta elaman kiertokulusta ja paatymista maailman sieluun. Taman takia kaupunkiin kertyy paljon ihmisia, jotka ovat tulleet tanne odottamaan maallisen taivalluksensa paattymista.

Kaupunki heraa hyvissa ajoin ennen auringonnousua. Aamukavelylle lahtiessa kuuden aikaan vastaan tulee kulkueita koostuen lautasia kovaan aaneen kilisyttelevista miehista, jotka kovaan aaneen (ehka hiukan agressiivisestikin) ylistavat shivaa rytmikkaissa lauluissaan (om shiva namaya). Gangesin varressa ihmiset kylpevat, uivat, sukeltavat, pesevat hampaansa ja suorittavat aamu-pujansa (siunaus-rituaali) laskemalla joko kynttiloita, kukkaseppeleita tai ruokaa kellumaan gangesiin. Surrealistisin naky kulkijaa kuitenkin kohtaa, kun saapuu polttohautaus-laiturille. Iloisesti tuikkivat varikkaat valot ja hengellinen, mutta energinen, suorastaan jopa tanssijalkaa liikuttava hindi-musiikki pauhaa korvia vihlovalla volyymilla. Samaan aikaan ruumiita palaa "sopusoinnussa" nuotioissa, savu tunkee silmiin ja nenan sieraimiin. Absurdimmaksi naky voisi enaa menna vain, jos joku istuisi viela kaiken kukkuraksi nuotion aaressa paistamassa makkaraa.

Ruumiiden polttourakka jatkuu 24 tuntia paivassa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Lopettaa ei saa, muuten kuulemma Shiva suuttuu ja seuraukset voivat olla arvaamattomat. Nuotiolla karyavat kaikki paitsi alle 10-vuotiaat lapset, raskaana olevat naiset, pyhat miehet seka kobran puremaan kuolleet. Naiden kohtalona on paatya heitetyksi suoraa paata Gangesiin, koska paasevat mokshaan kuulemma semmoisenaan ilman sielun ulos hiillostamista. Nama ruhot voivatkin sitten pulpahdella silloin talloin pintaan, turistien ihmeteltavaksi.

Ruumiin polttaminen on monivaiheinen prosessi, joka tyollistaa moninaista ammattikuntaa. Yksi porukka koristelee ja valmistelee ruumiin, toinen rahtaa veneilla polttopuuta rantaan. Jonkun tehtavana pilkkoa puita, toisaalla taas punnitaan kullekkin tarvittava puumaara, jotta hautajaisten hinta voidaan laskea (iso ruho tarvitsee noin 500 kg puuta). Jonkun on huolehdittava, etta 3000 vuotta vanha tuli, josta roihu haetaan kaikkiin nuotioihin, pysyy hengissa. Oma joukkonsa kastaa ruumiin Gangesissa ennen polttamista (savuaa enemman ja nain sielu hujahtaa varmimmin mokshaan), haarii itse nuotioiden ymparilla ja kohentaa myos tarvittaessa tulta. Tahan paalle riittaa kaiken maailman kauppiasta ja bisnesmiesta, jotka kauppaavat esim. sandalpuu-jauhetta levitettavaksi ruumiin paalle.

Varanasin varjopuolena kaupungissa asustelee myos lukematon maara valkoisiin pukeutuvia leskinaisia, joista suurin osa tulee toimeen vain kerjaamalla. Takalaisessa kulttuurissa on perinteisesti ajateltu, etta kun mies on perheesta kuollut, tulee vaimon elamasta arvotonta. Ennen ja viela jopa nykyaankin (tosin harvemmin) leskia on poltettu elavalta. Nykyaan isoissa kaupungeissa tama perinne on kuollut ja lesket vaeltavat kohti Varanasia toivoen pikaista kuolemaa ja paasya mokshaan. Niinpa moni onkin taalla ratkaissut tilanteen edukseen heittaytymalla itse polttorovioon. Taman (seka naisten tunteellisen luonteen vuoksi) naisten paasy polttonuotioiden laheisyyteen on nykyisin kielletty. Itse asiassa naista leskista kertova intialainen elokuva Water julkaistiin taannoin, mutta sen  esittaminen kiellettiin valittomasti Intiassa. Kiitos elokuvan Oscar-ehdokkuuden, sita ruvettiinkin yllattaen nayttamaan ympari Intiaa. Varanasissa elokuvaa ei edelleenkaan nayteta.

Ruumiinpolton lisaksi turistin silmaan pistaa myos kaunis ja laaja valikoima halpoja vaatteita. Ihastuksissaan matkalainen haalii kassitolkulla toinen toistaan ihanampia luomuksia hoteisiinsa. Pian kuitenkin selviaa, etta niiden takana ovat ruokapalkalla rehkivat pikkukatoset (niin terveet kuin esim. lepraiset tai muuten vammaiset) ja paalla oleva, asken niin upealta loydokselta tuntunut (hintakin vain 50 senttia) vaate alkaa allottaa. Perhana, olinpa tyhma. Alkuihastuksen tilalle tulee viha. Taman systeemin takana on kuitenkin niin paljon asioita (usein lepraiset ja vammaiset lapset heitetaan kadulle oman onnensa nojaan, painamalla kankaita he pysyvat hengissa, ja vaatekauppias pitaa itseaan sankarina). Vaikka miten pain miettii, ei pysty kasittamaan saati hyvaksymaan. Onneksi poikkeuksiakin loytyy, tuurilla ja pienella vaivannaolla taalta loytyy myos joitakin vaatekauppoja, joissa aikuiset ammatti-ihmiset loihtivat ostajan silmien alla kasapain persoonallisia ja hauskan nakoisia vaatteita (kymmenen kilon paketti Suomeen lahetetty..). Moni reppureissaaja tuntuu taalla tekevan pitkan Intian oleilunsa mahdolliseksi ostamalla vaatteita taalta ja lahettamalla ne kotimaahansa myytavaksi.

Nailla nakymin Varanasista tuli meidan taman reissun viimeinen pysakki Intiassa. Lampotila sisamaan tasangoilla alkaa kayda hiljalleen tukalaksi, tekee mieli lahtea tekemaan uusi yritys Himalajalle, josko siella jo tarkenisi. Tanaan matka jatkuu yojunalla Nepalin rajalle. Paljoa ei tassa viikon aikana ole tullut tehtya, vaan olemme nauttineet kaikessa rauhassa paikan erikoislaatuisesta ilmapiirista ja koittaneet yrittaa ymmartaa tata kaupunkia edes jotenkin. Haastetta riittaa, kun yrittaa pistaa samaan kuvaan pyhan joen ruumiineen ja uiskentelijoineen, sokkeloisen vanhankaupungin lehmanpaskaa taynna olevine kapeine kujineen ja tulvivine viemareineen. Lisaa varia kujilla kavelyyn tulee myos vastaantulevista lehmista, moottoripyorista, polkupyorariksoista ym., joista pitaisi tavalla tai toisella ohi paasta (astumatta samalla paskaan). Iltaisin taskulamppu on oiva varuste, koska alituiset sahkokatkokset pimentavat kaupungin vahan valia.

2000-luvun Intiasta mainittakoon, etta monet ihmiset elavat taalla aliravittuina ja kayttavat rahansa mieluummin kannykkaan, koska asiasta on tullut imago-kysymys. Monta kertaa on tullut omituinen olo, kun ihmiset ovat kuulleet meidan olevan kotoisin Nokia-maasta ja halunneet heti nahda meidan kannykan. Koitappa siina sitten selittaa, etta jatettiin puhelimet kotiin, koska haluamme elaa edes puoli vuotta ilman kannykoita. Vaikka Intia muuttuu kovaa vauhtia globaalissa ja teknisesti kehittyvassa maailmassa ja Varanasin vanhassa kaupungissakin kannykat pirisevat turhan tiheaan, silti Gangesin rantoja astellessa ja katsellessa ihmisia erilaisine rituaaleineen tuntee, etta mitaan konkreettista ei taalla ole vuosituhansien saatossa kuitenkaan muuttunut. Juuri tama tekee mielestamme Varanasista erityisen.

 

Yhteenvetona Intia-osuutemme paatteeksi voisi sanoa vaikka ”Sab kuch milega” taalla turisteille kaupattavien t-paitojen tekstia lainaten. Suomeksi tama tarkoittaa, etta kaikki on mahdollista. Intiassa kaikki tosiaan tuntuu olevan mahdollista, niin hyvassa kuin pahassa.