Niin se aika rientaa. On jaanyt blogin paivittely viime aikoina vahille, mutta yritetaan parantaa tapamme jatkossa. Nyt ollaan siirrytty Pohjois-Keralan rannikolle Palakunnu nimiseen kylaan. Pieni rauhallinen kalastajakyla, jossa ei huonenaapureitamme lukuunottamatta turisteja nay. Koskematonta palmujen reunustamaa hiekkarantaa riittaa kilometritolkulla molempiin suuntiin, valitettavasti aallokko on ollut sen verran kova, ettei uimaan oikein parane lahtea, voisi kayda viela huonostikin. Huomenna matka jatkunee taas etelaan kohti joko Kannuria tai sitten kauemmas kohti Kochinia. Saa nahda. Seuraavassa katsaus ei-viela-dokumentoituihin tapahtumiin. Tamankertainen paivitys on jonkin sortin kollaasi lentelevia ajatuksia ja takaumia, jota kirjoitamme tassa vuorotellen. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

...Jatkoa viime numerosta. Matka jatkui rannikolta ensimmaisena Madikeri-nimiseen paikkaan, joka sijaitsee vehreilla kukkuloilla keskella kahvi- ja mausteplantaaseja. Ymparistosta loytyy myos vesiputouksia ja hyvia patikointimahdollisuuksia, mutta tyydyimme yhden paivan retkeen 8 km paassa olevalle pienelle vesiputoukselle. Tarkoituksenamme oli myos alun perin vierailla lahella sijaitsevilla tiibettilais-alueilla (tiibetista paennut iso porukka, joka perustanut kylia ja luostareita). Vaikka virallisesti naille alueille tarvitsee luvan, jonka hankkiminen taalla byrokratian luvatussa maassa vie ikuisuuden, tuota lupaa ei kaytannossa taalla kukaan kuitenkaan tarkastele (virkavaltaa ei ole), ja ajatus olikin kopotella alueelle omia polkujamme. Sattui kuitenkin kaymaan niin, etta herra nimelta Dalai Lama oli paattanyt tulla luennoimaan kyseiseen paikkaan juuri samalla viikolla ja poikkeuksellisesti kaverin turvallisuudesta oli huolehtimassa varsinainen pataljoona koppalakkeja. Livahtaminen paikalle siis ei tullut kyseeseen ja hetken tilannetta tutkailtuamme paatimme jatkaa matkaa eteenpain (palata mahdollisesti myohemmin uudestaan) itaanpain kohti Mysoren kaupunkia. Mysoressa pari viikkoa viettamamme maaseudun rauha kohtasi taas toisen Intian. Hektinen intian suitsuke-teollisuuden paakaupunki (tosin vain Helsingin kokoinen) tuntui aluksi imevan mehut nopeasti loppuun, ennenkuin kerkesi taas tottumaan uudelleen kaupunkien sykkeeseen, jos niihin loppujen lopuksi voi edes koskaan tottua.

 

Mysoresta tie vei edelleen takaisin todellisen pohinan pariin Karnatakan paakaupunkiin Bangaloreen (6 miljoona asukasta). Bangalore on Intian it-paakaupunki jossa kohtaavat niin uusi kuin vanha Intia. Kaupungista loytyy vanhoja toreja ja temppeleita, mutta samalla myos Intian trendikkaimmat yokerhot ja klubit, jotka tosin sulkevat ovensa jo 23.30. Muutenkin tietty alue Bangalorea on eraanlainen kulissi Eurooppaa, ja kadulla kavellessa voisi hyvinkin kuvitella talsivansa jossain Eurooppalaisessa suurkaupungissa.

 

Varsinainen syy, miksi menimme kaymaan Bangaloressa, oli kayda moikkaamassa intilaista Pavelia (taiteilijanimi), johon tutustuin edellisella Intian reissullani Himalajalla. Bangaloren vierailuun tuli kuitenkin jonkun verran dramatiikkaa. Ensimmainen ilta sujui oikein mukavasti. Kavimme istumassa iltaa hotellinaapurimme Andyn (beatbox-muusikko wienista) kanssa, ja tutustuimme samalla pariin intialaiseen it-salliin. Sedat olivat oikein vieraanvaraisia, ja vastusteluista huolimatta halusivat ehdottomasti tarjota koko illan. Talla porukalla syntyi myos erittain mielenkiintoista keskustelua kulttuurieroista. Intiassa perhe asetetaan aina etusijalle, jos esim.pojan loytama morsian-kandidaatti ei miellyta oerhetta, se jaa haaveeksi. Taalla ajatellaan, etta avioliitto tulee ensin, sitten rakkaus. Valitaan sopiva puoliso tahtikarttojen, veriryhmien (ei saa olla samaa veriryhmaa puolisot kun lapselle huono) sun muiden avulla, ja sitten mennaan naimisiin. Ja puolison kanssa ollaan seuraavat 7 elamaa. Eli kun nainkin pitka aika on tiedossa toisen kanssa, niin pyritaan loytamaan yhteinen savel. Se on kompromisseja, pitkaa pinnaa ja sietokykya vaativa taival. Mutta yhdessa mennaan, vaikka mika tulisi.Vanhempia kunnioitetaan taalla paljon- aiti on yhta kuin jumala. Nainen on siis perheen paa. Vanhempien kunnioitus nakyy mm. siten, etta naa it-tyypit lahettaa koko ajan suurimman osan palkastaan kotiin Mumbaihin, ja kayvat kotona n.700 km paassa kolme-nelja kertaa kuussa. Teini-ian angstia ja kapinointia taalla ei tunneta myoskaan. Kaikille on ennalta maaratty paikkansa yhteiskunnassa, eika kenenkaan tarvitse sita etsia. Nama on tietenkin yleistyksia, tietenkin nain suuresta maasta loytyy tapoja ja ajattelijoita monenlaisia.   

 

Baari-reissu Intiassa toi meille kuitenkin huonoa karmaa. Seuraavana aamuna alkoivat omituiset tuntemukset vatsoissa, Henrilla ensin. Syytinkin hanta leikillisesti liiasta juomisesta ja passitin vaan ylos ja ulos aamupalalle... Kavi pian ilmi, ettei kyseessa ollutkaan krapula, vaan vatsatauti. Liityin pian samaan kerhoon. Syyna oli ilmeisesti edellisen paivan ruoka, palak paneer(pinaattia ja juustoa), joka maistui lievasti omituiselta. Viikko vierahti Bangaloressa lahinna hotellihuoneessa ja sen laheisyydessa oleillen. Kuume ja pahin ripuli menivat parissa paivassa ohi, mutta alituinen vassaanpaasyn tarve jatkui jetkumistaan. Onneksi paasimme kuitenkin jo kolmantena paivana kylaan Pavelin luo, kiitos hanen autonsa ja yksityisen kuskinsa.  

 

Pavel ja hanen vaimonsa Kalika edustavat erilaista liberaalimpaa puolta Intiasta. He asuivat opiskeluaikoinaan yhdessa, ennen kuin olivat edes naimisissa ja suhtautuvat kaikkeen muutenkin tyypillisen Eurooppalaisesti. Johtuu siita, etta ovat asuneet Fidzilla, Belgiassa ja Englannissa. Ikaa molemmilla on reilusti yli kolmekymmenta, ja eka vauva tulossa huhtikuussa (hyvin vanha ensisynnyttaja takalaisittain). Olisimme asustaneet Bangaloressa heidan luonaan, mutta koska Pavelin vanhemmat ovat tulleet Kalkutasta kylaan kuukaudeksi, majatalo oli taynna. Ja hyva niin, kivempi ripuloida omassa rauhassaan, muita hairitsematta. Oli hieno kokemus paasta kurkistamaan intialaiseen kotiin, ja saada maistaa kalkuttalaisen aiskan tekemaa ruokaa (erikoislinssipataa ja riisia vatsaongelmaisille). Pavelin ja Kalikan kanssa oli hyva jutella kaiken maailman asioista, koska ovat sivistynytta sakkia, joten perspektiivia loytyy. He ovat myos intialaisittain hyvin erikoinen pariskunta, koska mies hengaa kotona paaasiassa (pyorittaa omaa kahvilaa 6 kk vuodessa Himalajalla ja valokuvaa) ja nainen tekee taytta paivaa it-firmassa. Tama on siis erittain harvinaista ja ei helposti hyvaksyttavissa taalla.

 

Vietettyamme pari paivaa Pavelin ja Kalikan kanssa, ja voinnin ollessa kohtalainen, jatkoimme matkaa kohti Keralaa. Bussimatka oli yhta paukutusta ja tarinaa 9 tuntia. Olin (Henna) tietenkin varustautunut korvatulpilla, mutta migreenihan siita tuli. Perilla taalla Palakunnussa ei majapaikoissa ollut valinnanvaraa (yksi hotelli), ja asetuimme taloiksi koppiin, joka haiskahti tunkkaiselta ja lakanat ja tyynyt ja patjat ja kaikki vaikuttivat takuuvarmoilta kirppupesilta. No, ei auttanut. Toisaalta hintakaan ei paha, 1,50 e. Nalka oli kova, ja jotain ruokaa oli saatava. Mentiin syomaan ravintolaan, jota ranskalaiset naapurimme suosittelivat, ja jossa oli paikallisiakin syomassa. No, tarjolla oli vain pari vaihtoehtoa ja ruoka oli ihan kamalaa. Ainut ok oli banaanipirtelo, jonka tilasin siina toivossa, etta se olisi hyva vatsalle... Mutta kuinkas ollakaan! Aamuyolla herasin huonoon oloon ja yrjo lensi kaarella. Kyykistelin myos alituiseen vessan lattian reialla. On muuten rankkaa lansimaisen ihmisen koiville akkiseltaan, kun paljon joutuu asioimaan. Henri ei onneksi saanut tata popa, kun tyytyi vaan maistelemaan pirteloa.

 

Oksennusta ja ripulointia jatkui aamuun asti, eika vesikaan pysynyt enaa sisalla, joten katsottiin parhaaksi hakeutua laakariin. Onneksi taalla laakari loytyy helposti pienestakin kylasta, ja nytkin sellainen oli tarjolla hotellin alakerrassa. No, eikun sinne. Vastaanottoaula naytti jo epailyttavalta (tarvikehuoneen ovi oli auki, ja siella nakyi sontaisilla hyllyilla sontaisia pulloja). Sitten Herra Tohtori vihdoin saapui. Reteasti kyseli oireet ja paineli vatsaa kovakouraisin ottein. Sanoi, etta juu teilla on siella Suomessa niin korkeatasoinen hygienia, etta saatte taalla helposti taudin. Etta ei hataa, 45 minuutin paasta on karsimys ohitse, ota rennosti. Etta pistetaan piikki nyt ensin niin loppuu oksentaminen, ja sitten tabletteja. No, klassisesti hoitaja tuli viereisesta huoneesta piikin kanssa, ja Henri siihen, etta hei myo halutaan nahda etta se piikki otetaan paketista, uusi piikki haluttaan. Siitakos seta suuttui. Alkoi huutamaan, etta loukataan hanen kunniaansa, han on tyoskennellyt Euroopassa ja Ameriikassa ja haneen pitaa voida luottaa. Henri sano, etta ei haluta loukata, mutta piikki on otettava paketista meijan silmien alla. No, seta heitti meidat ulos, sano etta jos ei luoteta niin ei sitten.

 

Tassa vaiheessa oli jo niin koomanen olo, etta ajttelin, etta ihan sama pie klinikkas aija. Eikun riksaa ehtimaan. Jotenkin just sillon ei yhtaan ollut, kun yleensa kymmenen tyrkylla. Lopulta tuli riksa, ja ajo meidat sitten hammaslaakariin.. Sana hospital ei ollut tuttu kuskille. Vahan lisaa selostusta, ja paastiin sairaalaan. Nyt oli heti ihan toisenlainen aani kellossa. Siistia ja puhdasta, ystavallinen laakariseta ja hoitaja ovella oottamassa. Seta tutki ja sanoi, etta kylla se ruuasta on tullut. Maarasi antibiootit meille molemmille (ei ollut se edellinenkaan popo lahtenyt pois), ja miulle lisaksi jonkun toisen tabletin. Ihan ensin sain kuitenkin piikin, jonka hoitaja ojensi Henrille avattavaksi paketista.

 

En tieda mita siina piikissa oli, mutta olo alkoi pian kohentumaan, ja vesi pysyi heti sisalla. Pari paivaa meni lepaillessa ja litkiessa suola-ja sokerilitkuja, ja eilen kaytiin jo rannalla pitkalla kavelylla. Nyt tanaan olo on jo oikein hyva. Entista ehompi suorastaan! Kylkiaisina tuli siis elimistonpuhdistus, ja sen kylla huomaa. Lutikkakolokin tuntuu jo ihan kodilta, kun on kollotellyt siella kaikessa rauhassa katsellen psykedeelisen vihreita seinia ja jakaen petinsa muurahaisarmeijan kanssa. Ihanaa on ollut, kun naapurin kaksi ranskalaista hippisetaa soittaa joka paiva hanuria (saman tyyppista musaa kun amelie-elokuvassa) ja digeridoota. 

 

Loppukevennykseksi tarinaa viela intialaisista transuista. Eli kylla tassa yhteiskunnassa, jossa jokaiselle on olevinaan paikkansa, loytyy myos kaikenlaista valiinputoajaa. Koska seksuaalisia vahemmistoja ei hyvaksuta, intilaiset transut (ei nyt millaan muistu mieleen se paikallinen nimitys) elavat taalla taysin yhteiskunnan ulkopuolella eraanlaisissa kommuuneissa, joita johtavat paikalliset transu-gurut. Valilla nama transut lahtevat laumoina kaupungeille palloilemaan ja tulevat juttelemaan normaali(?)-intialaisille. Tallainen tilanne saa perus-intialaisen useimmiten hamilleen ja han antaa transulle rahaa, jotta tama lahtisi pois hanta nolaamasta. Erityisesti junissa aina asemalla lauma transuja hyppaa junaan ja kay pyytamassa rahaa koko vaunulta. No, jotenkin heidankin on leipansa ansaittava. Ristiriitaista, mutta intialaiset uskovat, etta lapsen kastejuhlassa tuo hyvaa onnea, jos lauma transuja tulee tanssimaan ja esiintymaan tilaisuuteen. Paikallinen vaki on valmis maksamaan suuriakin summia kyseisista palveluista.

 

Tallaista talla kertaa. Paljon tuli taas kerrottua, paljon unohtui kertomatta, niin paljon tapahtuu, eika kaikesta muista aina kertoilla, mutta eikohan ne tarinat sielta pikku hiljaa ajan kanssa putoile. Kiitos kommenteista, niita on ihanaa lukea. Ne varikkaat keot ovat variainetta, joita kaytetaan kasvo- sun muihin maalauksiin.